Pää räjähtää pian miettimisestä. Vieläkään en tiedä jäikö pakastimeen mitään alkoita. Nyt on kulunu jo 3 viikkoa hoidosta, mutta vieläkään ei ole tullut mitään tietoa. Tämä jatkuva odottaminen ja epävarmuus syö naista.

Tähän asti oon pystynyt aika hyvin omalla toiminnalla vaikuttamaan elämääni. Tavoitteisiin on menty kiertoteitä, mutta nyt ei enää tunnu olevan mitään vaikutusmahdollisuuksia. Tää ei sovi mulle. Pitääkö tässä ruveta uskomaan sattumaan tai ennalta määrättyyn kohtaloon? Kumpikaan tosin ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Mitä seuraavaksi? Miten kerätä jaksamisen rippeet kokoon? Toivottamalta tuntuu sekin, että kunnallinen viimeinen hoito saattaa olla edessä. Yksityisellä voisi jatkaa, mutta täällä periferiassa ei oo yksityistä klinikkaa. Hankalata tuntuu, että kaikki käynnit olisi matkan päässä, kun nytkin aikataulujen sovittaminen aiheuttaa stressiä. Tekisi mieli vaan huutaa suoraa huutoa. Koko kesän kestävä odotus tuntuu tuskalliselta.