R.I.P. No9 ja No10.

Kolmas hoito oli pahempi kuin koskaan. Munisten keräykses helvetilliset kivut. Paineet oli jo romahtamassa, kun lekuri tokas, et tää on kuulkaa teidän kolmas hoito, et noi loputkin olis hyvä saada kerättyä. Ihan niinkö! Mä vaan ihan tahallaan täs kehittelen sokkia ja häilyn tajuttomuuden rajalla. Voi elämä noitten lekureiden kans. Mistä ne ammentaa noi ajatuksensa!

Kaikki oli taas fantsuu. Ennen hoitoo limakalvot oli kauniit ja hoidos follejakin näytti olevan. 9 alkiookin saatiin aikaseks, joista 7 huippuu ja ne kaksikin top-laatuu. Kuinka ei jaksa innostua. Pessimistisyys on vallannu mut. Kahdesta edellisesta tuorealkiosiirrosta on tullu plussat, jotka sitten tosi aikases vaihees valunu viemäriin. Pakasteesta ei oo koskaan lähteny mitään. Jotenkin sitä ajattelee, et kai se suora negakin sieltä joskus tulee tuoresiirrosta.

Muistutettu on, et tää on sit viimenen hoito. Tää Maija Vilkkumaan biisi osuu ja uppoo...

Kun tuli viimeinen laulu

niin siin oli viimeisen vaikeus

mä halusin et se kaikesta kertoa vois

et siin olis raivo ja nauru ja riemu ja haikeus

se hellis vielä kun kulkisin jonnekin pois

Mut sitten kun se soi

niin mä mietin vaan

kesiä joita ei tullutkaan

tietä joka muuttuu kaventuu

unelmia mä luulin ne toteutuu

sitten kun se soi mä vaan aattelin

sitä miten mä riehuin mä uhosin

enkä tiennyt että vois näin väsyttää

kun tulee pimeämpää

Kun tuli viimeinen laulu

mä mietin nytkö on aika

juurihan parfyymin kaulalle suihkuttelin

voi miten toivoin et valtais taas mut se taika

hikenä höyryäis peittäis suudelmiin

Mut sitten kun se soi…

Eihän se PAS ottanu onnistuakseen. Tässä sitä on miettiny kaikenlaista. Jaksaako näitä hoitoja? Uskaltaako lopettaa, vai jääkö silloin ikiajoiksi katkeraksi. Muutakin ollut ajatuksissa. Mentiin naimisiin. Ihan varmistellakseen mahdollisuuksia adoptioon. Adoptiosta tullut luettua ja aika toivottomalta sekin näyttää, kun ikää on jo ja vähän heikosti noita aktiivisia seurakuntavuosia. Ihan totta, jotkut järjestöt vaatii sitä!!! Eikö sitä helvetti tavallisella ihmisellä oo oikeutta saada lasta!!!

Nyt sitten alotettiin 3 hoitokierros. Ja klinikalta varmistettii, että tämä on sitten viimenen. Niinkö niillä on oikeus päättää saanko mä lasta vai en! Nyt vahvasti suositeltiin pitällä kaavalla, ja olihan siihen suostuttava, kun onnettoman surkeat tilastot näytti, että sillä on juuri meidän klinikalla saatu vähän parempia tuloksia. Kukaan ei tietenkää osaa selittää miksi.

Nyt on pistetty Procren depot ja hormonitoiminta ajettu alas. On päänsärkyä, lihaskipuja ja unettomuutta ...niin ja siitä johtuvaa väsymystä. Ja palelen ihan sairaasti. Pitäis olla kuumia aaltoja, eipä oo näkyny. Täs hoitokaavas on vielä enemmän ramppaamista sairaalas...tää tais olla vikatikki.

Nyt odotellaan...menkkoja, vaihdevuosioireita ja seuraavaa hoidon vaihetta.

Viimeisessä lääkärin kirjauksessa 2 virhettä!!! Luottamusta ei löydy!!!!

Tänään PAS...taas. Tehokasta  toimintaa. Vartin yli olin jo takasin autolla, joka ei ollu ihan klinikan ovella. 2 alkiota siirrettiin. Lääkärin kysymys, onko aikasemmat siirrot menny hyvin, lähinnä raivostutti. En voi parhaalla tahdollakaan sanoa siitä hyvinmenneiks, kun tulos on edelleen ei mitään. Meillä tuntui olevan kovasti eri katsantokanta asiaan. Nyt on pakastin tyhjä. Olokin on tyhjä. Tuskallinen odotuksen odotus alkaa taas.

Nyt ei enää uskaltanu luonnolliseen kiertoon PASia yrittää, kun käteen meni viimeks. Kahta sellasta ei nyt jaksa. Aloin popsia Zumenonia. Ei hyvä! Pää kipee, migreenityyppisiä päänsärkykohtauksia ja pahoinvointia. Vessaskin joutuu hyppään yhtä mittaa ja ihoon tullu kummallisia pigmenttiläiskiä ja kutinaa. Jotenkin osasin aavistaa, et tollanen määtä mömmöä kroppaan ei voi olla hyväks. Näistä mä selviän vielä. Jatkaa täytyy.

Käynti klinikalla oli jälleen hulvaton. Puoletkaan oireista ei voi tietenkään johtua lääkkeestä -ei varmaan! Niitä vaan tulee nyt ihan sattumalta. Limakalvo oli kaunis (ai ku kiva!). Tästä on hyvä jatkaa. Siirto ens keskiviikkona, jos pikkualkiot selviytyy sulatuksesta. Nyt menee Zumenonin lisäks iki-ihanat Luget, joten kutinaa on luvas vähän muuallekin kuin iholle.

Lueskelin läpi mun potilaspaperit. 10 virhettä löyty ihan ekalta lukemalta. Siin on asiavirheitä, kummallisia vääristelyjä ja tulkintoja mun sanoista  sekä oleellisten asioiden poisjättämistä. Virheet vielä kertaantuu, kun lääkärit lainailee toistensa virheellisiä tekstejä omiin. Luottamus on miinuksen puolella hoitoon. En tosin saanut sitä edes sanottua käynnillä, mut mihinpä se toisaalta johtaiskaan.

Nyt täytyy jotenkin psyykata ittensä siirtoon. Jotain muutosta tosin nyt on ennen siirtoa tapahtunu. Zumenon mukana ekaa kertaa, ilman kofeiinia oltu yli kuukausi(vähän suklaata menny), liikuntaa vähennetty. Painoo en oo saanu lisää, mut se onkin ihan vähän alipainon puolella. Näillä mennään.

Uusi raamattuni on Alice D. Domar and Alice Lesch Kelly:Conquering Infertility.

Tuosta kirjasta löytyy lista elintapamuutoksista, jotka lisää hedelmällisyyttä. Sieltä on bongattu tää liikuntakielto. Tutkimustulokset on siis ristiriitaisia, mutta on todettu, että paljon treenaavat on hedelmättömämpiä. Kirjas väitetään, että voi olla niin, että jotkut ovat herkkiä treenaamiselle, jolloin jopa normaali treenitaso saattaa vaikeuttaa hedelmällisyyttä. Kirjas käsketään testata treenaamisen lopettamista 3 kk ajaksi. Pulssi ei sais nousta yli 110. Mullahan nousee tohon jo lenkkareita jalkaan vetäes.

Elokuun alusta lopetin kahvin kofeiinin takia, suklaata menee tosin kivasti. Tänään en kehdannu töis kieltäytyä kahvitilkasta, kun niin ystävällisesti tarjottiin, muuten on ollut tiukkana.

Alkoa ei tippaakaan. Tupakkaa ei (ei oo tosin koskaan mennykään, joten tää on helppo:)) Luontaistuotteitakaan ei suositella. Niitäkään en oo koskaan käyttäny.

Painoa oon yrittäny nostaa huonolla menestyksellä. Töissä kun en oo tällä viikolla ehtiny vielä kertaakaan lounaalle. Painonnosto painottuu omppupiirakoihin ja suklaaseen ja sen en usko olevan ihan tervettä painon nostamista. No, eipä se oo mihkään noussukaan.

Treenaamisen lopetin, mut koska siirtoon ei päästy tällä kierrolla, niin on lipsunu treenaamises eli oon lenkkeilly. Pulssi on noussu lenkeillä yli 200. Täytyy taas ruveta rajottaan.

Multivitamiini ja foolihappo on jo käytös ja miehellä sinkki.

Akupunktiota vois vielä koittaa stressiin.

Klinikan kesätaukokin loppui lopulta. Onnistuin jopa pääsemään puhelimella läpi ja sain kuin sainkin ajan klinikalle samaksi päiväksi. Mikä niillä nyt on! Kohtelukin oli inhimillistä. Onko kesä todellakin tehny tehtävänsä. Pakastealkionsiirtoa pääsin suunnittelemaan. Lääkäri oli ehdottomasti tavattava. Olin huoneesa n.5 min. Tehtiin tutkimus ja soittele, kun tikutat ovulaation. Käynti oli tosin niin nopea, että joutuivat lupalappuset lähettelemään postissa, niitä ei enää ehditty käynnillä antaa. Lugesteronista ei myöskään mainittu mitään, mutta onhan noita tuolla piirongin laatikos.

Sit vaan kotiin tikuttaan ovulaatiota. Pakastealkioiden pakastusikä tosin oli epäselvä. Papereis luki jotain, joka ei ollut loogista. Jännitin ja laskin päiviä, jos nyt tulis ovis ja papereis lukis oikeen, niin siirto oli tuona päivänä ja jos taas papereis lukeekin väärin niin. Ja papereis luki väärin ja ovis tuli vääränä päivänä. Siirtoon ei tällä kierrolla päästä. Sitten vaan sitä lapsettomuushoidoissa oleville tuttua odotusta. Nyt odotellaan seuraavaa kiertoa. Joudun ehkä tekemään seuraavan lääkekierrolla, vaikka en missään tapaukses haluais alkaa popsia mitään lääkeitä, mutta hermot ei kyl kestäis, jos taas ovis osuis väärälle päivälle.

ODOTELLAAN!!!

Kiitokset kommenteista ja huhuiluista. Tuntuu hyvältä!

Kesälomaa pidetty niin töistä kuin hoidoistakin. Kohdun ulkoinenhan se oli, joka meni tosin itsestään ohi. Verikokeissa joutui hyppäämään usein, kunnes hCG oli laskenut tarpeeksi. Hoitaja totes, että täähän oli ihan hyvä. Tietää, että pystyt raskautumaan. Saanen olla toista mieltä. Olisin voinu olla ilman kohdunulkoista raskautta!

Töihin palaaminen tuntui raskaalta. Kesällä oli jotenkin pystyny työntämään sivuun lapsettomuutta, mutta nyt taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Ollaan aivan samassa pisteessä kuin viime syksynä. Taas pitää koittaa sovittaa lääkäriaikoja kalenteriin. Laskeskelen päiviä, minne hoidot vois osua ja koitan pitää kalenteria tyhjempänä niinä päivinä. Töistä on tainnu nyt kaikki odottavat jäädä äitiyslomille, mutta kyllähän niitä uusia taas varmasti putkahtelee esiin. Nyt haluaisin jo kovasti jatkaa hoitoja. Pakkaseen kun meni pari alkiota, mutta klinikka on tajuttoman pitkällä kesätauolla. Tänään ei ainakaan vielä puhelinajalla sieltä vastattu, joten tää kierto ehtii mennä ohi. Sit vaan sitä ah niin ihanaa odottelua.

Kesällä oon lueskellu lisää lapsettomuudesta. Kaikki hihhuli-hoidotkin alkaa jo tuntumaan mahdollisilta vaihtoehdoilta. Nyt olen sitte lopettanu kahvinjuonnin ( 2. päivä menossa ja pää on kipee) ja tarkotuksena olis nostaa painoa hiukan ja lopettaa liikunta. Tylsä syksy tulossa!!!

Helvetti pystyi vielä vähän enemmän helvetiks muuttumaan. Menkkakivun oloset kivut senkun jatkui ja vuotoa rupes menkkojen jälkeen taas tuleman.Tein raskaustestin ja + tuli. Siinä sitten pyörällä päästä, mitä tää nyt on. Koitin soittaa klinikalle soittoaikana, mut ei sinne päässy läpi. Soitin sit Tampereelle. Treella oli taas joku ihana ihminen puhelimes, joka lupas soittaa mun omalle klinikalle. Sieltä sit soitettiin mulle. Piti mennä verikokeeseen. hCG: tä oli liian vähä raskausviikkoihin nähden (420). Uus verikoe ensviikolla ja mahd. ultra. Kohdunulkoinen raskaushan tän täytyy olla. Lueskelin netistä ja selvä tapaus. Epäselvää enää, meneekö ittestään ohi vai joutuuko leikkaukseen.

Kuinka tämän taas jaksaa?! Mä en kestä mennä klinikalle, mitä jos en voi enää tulla raskaaks, mitä jos johtimet räjähtää ja ne joudutaan poistaan. En jaksa mitään leikkausta, en ilkeetä henkilökuntaa, en kipua, en sitä, et kukan ei tajua miten paha mun on olla.

Huomenna työmatkalle aamulla, ei vois vähempää kiinnostaa!!!!!

Pää räjähtää pian miettimisestä. Vieläkään en tiedä jäikö pakastimeen mitään alkoita. Nyt on kulunu jo 3 viikkoa hoidosta, mutta vieläkään ei ole tullut mitään tietoa. Tämä jatkuva odottaminen ja epävarmuus syö naista.

Tähän asti oon pystynyt aika hyvin omalla toiminnalla vaikuttamaan elämääni. Tavoitteisiin on menty kiertoteitä, mutta nyt ei enää tunnu olevan mitään vaikutusmahdollisuuksia. Tää ei sovi mulle. Pitääkö tässä ruveta uskomaan sattumaan tai ennalta määrättyyn kohtaloon? Kumpikaan tosin ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Mitä seuraavaksi? Miten kerätä jaksamisen rippeet kokoon? Toivottamalta tuntuu sekin, että kunnallinen viimeinen hoito saattaa olla edessä. Yksityisellä voisi jatkaa, mutta täällä periferiassa ei oo yksityistä klinikkaa. Hankalata tuntuu, että kaikki käynnit olisi matkan päässä, kun nytkin aikataulujen sovittaminen aiheuttaa stressiä. Tekisi mieli vaan huutaa suoraa huutoa. Koko kesän kestävä odotus tuntuu tuskalliselta.